Bwindi – Sumuisten vuorten gorillat

Aloitellaanpa faktatiedolla vuorigorilloista:

Vuorigorilla (Gorilla beringei beringei) on äärimmäisen uhanalaiseksi luokiteltu karvakaveri, joka elää Kongon demokraattisen tasavallan itäosissa, Ruandassa ja Ugandassa. Uusimman tiedon (syyskuu 2016) mukaan vuorigorilloja elää maailmassa 880 yksilöä, joista noin puolet asustavat Bwindin sademetsissä. Osa gorillaperheistä on totutettu ihmisten läsnäoloon, tämä prosessi kestää 3 vuotta. Gorilloja on alunperin totutettu ihmisiin tutkimuksen vuoksi, mutta nykyisin osa näistä perheistä on totutettu turistiryhmiin. Kunkin perheen luona saa käydä päivittäin maksimissaan 8 turistin ryhmä yhden tunnin ajan.

Gorillaryhmä, jonka luona me kävimme on nimeltään Nkuringo ja siihen kuuluu 18 yksilöä, sisältäen kaksi silverbackia sekä kaksi poikasta. Vuorigorillauros voi elää 35-vuotiaaksi ja kasvaa 190 cm pitkäksi ja 220kg painoiseksi. Vuorigorillojen päivät kuluvat enimmäkseen syödessä, loppuaika liikkuessa ruuan perässä ja levätessä.

Vuorigorillakanta on ollut hitaassa, mutta varmassa kasvussa. Vuonna 1981 gorilloja oli vain 254 yksilöä, joten parempaan suuntaan on aktiivisen suojelutyön myötä menty. Ympäri laajaa sademetsää pyörii useita puistonvartijoita salametsästäjien varalta. Bwindin luonnonpuistossa vuorigorilloihin kohdistuva salametsästys ei ole kuulemma enää ongelmana, koska turismin tuomista tuloista 30% menee suoraan alueen asukkaiden hyväksi. Ongelmana on edelleen kuitenkin salametsästäjät, jotka pyydystävät muita eläimiä (antilooppeja yms.) ansoilla ja joihin gorillojen on myös vaara joutua.

Tästä päästään päivän kulkuun Fian tarinoimana:

Jännitti. Nukuin ehkä hieman huonosti senkin takia. Täytyy myöntää, että isoin jännityksen aihe oli se, että olisin jossain jäätävässä ripulissa tai ruokamyrkytysoksennuskuumeessa just ennen gorillatrekkausta, mutta onneks näin ei kuitenkaan käynyt. Tietysti jännitti myös, että kuinka kauan joudutaan kävelemään ja kuinka vaikeaa maasto tulee olemaan. Ja löydetäänkö me gorilloja ollenkaan??? Se ei nimittäin ole ihan taattua, että gorillat joka kerta löytyvät. Oppaat kertoivat, ettei näin käy juuri koskaan, mutta aina siihen pitää varautua. Henkisesti olin yrittänyt varautua ainakin 8 tunnin kävelyyn ennen gorillojen löytymistä, mutta tottapuhuen en oikein halunnut edes miettiä sitä vaihtoehtoa, että gorilloja ei löytyisi.

Saatiin toimistolla ohjeita päivää koskien ja noin klo 9 aikoihin olimme sademetsän juurella ja vaellus pääsi alkamaan. Pelkkä sademetsässä kävely ja sen kokeminen oli upeaa ja fiilisteltiin molemmat sitä jatkuvasti. Tietysti  koko ajan myös toivoen, että gorillat todella löytyisi. Jännitys teki varmasti oman fiiliksensä koko hommaan. Meidän reitillä metsä oli tiheydensä puolesta melko helppokulkuista, viidakkoveitsiä ei oppaat tarvinneet apunaan monessakaan kohtaa. Osa kohdista oli mutaista ja liukasta, mutta pääosin kuitenkin kuivempaa. Ainoa todellinen haaste oli jatkuvassa nousussa jyrkkää ylämäkeä eteenpäin ja osa ryhmästä tarvitsikin usein lepotaukoja, joka tarkoitti sitä, että koko porukka pysähdyttiin. Me mentiin koko matka kuitenkin hyvällä sykkeellä eikä uupumista päässyt tapahtumaan. Sademetsä toi itselleni mieleen väistämättä Tarzanin ja nuo hetken kun rakkaiden veljen ja siskon kanssa repeatilla kyseistä elokuvaa katsottiin, päässä soi ainakin ”you´ll be in my heart”, ”strangers like me” ja ”two worlds”, jotka kaikki tuttuja Phil Collinesin biisejä kyseisestä leffasta.

Joen ylitys tapahtui näin.

Joen ylitys tapahtui näin.

Vajaan kolmen tunnin kapuamisen jälkeen: Ensimmäinen vilahdus gorillasta ja olin sanaton. Koin tunnevyöryn ja taisin hieman itsekseni herkistyäkin ja miettiä, että onko tämä totta. Hetken kuluttua sain sanottua Teemulle ”kato, onko toi oikeesti gorilla”. Ja niin olimme löytäneen tiemme jyrkkää rinnettä 3 tuntia kavuten gorillojen luo. Alkoi tuntimme gorillojen kanssa, koko tuon tunnin ajan seurasimme gorillojen elämää ja yritimme painaa mieleemme tuota hetkeä.

Näimme juuri ne kaksi asiaa mitä olimme toivoneet näkevämme: gorillan poikasia ja silverbackin. Tässä ryhmässä oli kaksi silverbackia eli kaksi johtavaa urosta, saimme seurata heitä molempia lähietäisyydeltä. Oppaat kertoivat, että urosten selkä alkaa harmaantua noin 15 vuoden iässä ja tästä tulee nimitys silverback. Poikasten touhuja emojensa kanssa oli myös hauska seurata. Meidän harmiksi viimeiset 15-20min gorillat viettivät aikaa lähinnä puissa, mutta olimme silti koko vierailuun todella tyytyväisiä. Näimme myös silverbackin kiipeävän puuhun, jota oppaan mukaan näkee harvoin.

dsc_0054-2

dsc_0098-2

dsc_0086-2

dsc_0113-2

dsc_0136-2

Fiilis tuon tunnin jälkeen oli uskomaton. Käveltiin hieman etäämmälle gorilloista ja söimme lounaamme unohtumattomassa ympäristössä. Suunnilleen saman verran matkaamista samaa reittiä alas, joten yhteensä kävelimme tuona päivänä noin 7 tuntia. Illalla Bwindi Backpackersissa olimme ihan puhki päivästä ja sänky taisi kutsua nukkumaan jo noin klo 21 aikoihin. Tuo oli kyllä aika tavanomainen nukkumaanmenoaika muinakin iltoina. Tutustuttiin majapaikassamme australialaiseen tyttöön, joka oli itseasiassa lisäksemme ainut yöpyjä kyseisessä paikassa. Söimme aina yhdessä iltaruokaa ja klo 20:30 päivittelimme, että ”onpas kello paljon”, kun mitkäkin keski-iän ylittäneet ja läksimme nukkumaan 😀

dsc_0170-2

img_20160917_152348-2_2

– Fia ja Teemu –

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *